Tänään kävin oikein terapeuttisen keskustelun työkaverini kanssa aiheesta; miehet ja sitoutuminen *yllätys yllätys*. Puhun ensin lähinnä omasta puolestani. En ole viimeisen pitkähkön suhteeni jälkeen ollut kovinkaan innokas sitoutumaan. Miesten kanssa on mukavaa, ei sillä, mutta en missään nimessä ole voinut edes harkita jotain, mihin liittyisi seurustelu. Jos jotain sellaista on tullut puheeksi, lähtökohtaisesti on tullut pakokauhu.

Mutta nyt... nyt olisin valmis... olisi sopiva mies, jonka vuoksi en ole muita katsellut sitten tammikuun jälkeen, eikä edes aikaisemmin harrastamani lähdenpä yksin baariin pitämään vain yleistä hauskaa (johon kuuluu olennaisena osana miesten katselu, flirttailu, ehkä jopa jotain muutakin, jos oikein nappaa), ole ollut kuvioissa tämän ihmisen jälkeen. Tämä ihminen on niin samanlainen kuin minä. Tykätään molemmat liikkua luonnossa, tehdä asioita eikä vain kölliä kotona neljän seinän sisällä. Aika paljon samanlaista musiikkia kuunnellaan, halutaan katsella maailmaa, kokea, revitellä ja näin päin pois. Mutta ei... kerrankin, kun minä huolisin jonkun pitemmäksikin aikaa, niin saan maistaa sitä kuuluisaa omaa lääkettä... Minulla olisi ihan sama ,vaikka hän lähtisi suunnitelmiensa mukaan ulkomaille kesäksi. Ei se ole maailmanloppu. Eikä se elämä lopu varattunakaan, jos molemmat ymmärtävät, että toinen voi olla osa toisen elämää, mutta sen ei saa rajoittaa sitä (kuin tietenkin tietynlaista kanssakäymistä muiden vastakkaista sukupuolta olevien kanssa).

En koe olevani mustasukkainen ihminen. Kuitenkin nyt, kun tilanne on epävarma ja ei voi koskaan tietää, mistä tuulee ja mikä yö on se viimeinen yhteinen, pieni peikko kaivertaa takaraivossa. Kun taas tuntee olonsa ja asemansa turvatuksi, on monet tilanteet ihan erilaisia. Minulle on aina ollut selvä asia, että molemmilla pitää olla tietty vapaus. Itse en voi sietää, jos minun pitää pyydellä lupaa tekemisiini tai että kyttäillään jatkuvasti jokaista askelta. Pieni etäisyyskin silloin tällöin on usein vain piristävää, olettaen, että tilanteella on selvä alkamis- ja päättymispäivä. Ymmärrän myös miesten illat, haluanhan minäkin irrotella tyttöjen kanssa. Flirttailu muiden kanssa ei ole vakavaa, kunhan sitä ei tee toisen nenän edessä ja se ei johda mihinkään. Ei toista voi omistaa. Niin nyt, kun löysin jonkun ,joka ei varmasti suhteessakaan takerru ja kyttää, niin ei... ei sitten kirveelläkään.

Nyt vain odottaa koko ajan, milloin taivas tippuu niskaan ja niagaran putoukset ryöpsähtävät silmistä... pelkään, että se on väistämätöntä. Olemme kyllä olleet nyt tekemisissä taas. Tunnelmat tosin ovat vaihtuneet kerta toisensa jälkeen. Ensin voi olla aivan upeaa, jonka jälkeen leijuu korkealla. Seuraavalla kerralla ensimmäistä halausta tai mitä vain huomion osoitusta saa odotella maailman tappiin asti. Herää kysymys... mikä piru mättää??!!

Mutta takaisin alkuperäiseen: keskusteluun työkaverin kanssa. On periaatteessa helpottavaa huomata, että myös jotkut muut on samassa tilanteessa. Tapailevat...tapailevat...tapailevat... mutta ei... tai ehkä... mutta tapaillaan nyt vielä vähän... ja tapaillaan ja tapaillaan... Äärettömän paljon turhautumista ja epävarmuutta. Suhdekin (kyllä, minun mielestä jatkuva tapailu on eräänlainen suhde) parantuisi huomattavasti, kun olo olisi turvallinen ja luottavainen. Olisi enemään tilaa ilolle, rentoilulle ja hassuttelulle.

Asiaahan ei paranna pätkääkään se, että tässä on muutama kaveri sanonut ihan suoraan kiinnostuksensa minua kohtaan. Olen heille toki sanonut, miten asiat nyt ovat ja he kyllä tietävät sen sanomattakin. Mutta sitä alkaa vain miettimään... miksi en koskaan saa sitä mitä haluan ja voisin saada sen, mitä en halua... :( ikuinen dilemma....

Oman elämänsä Bridgetti kuittaa tältä kerralta....