Kuinka kauan ihminen jaksaa lyödä päätä seinään? Miksi ei voi vain päästää irti? Olin tänään iloinen, kun Herra X sanoi tulevansa mun töiden jälkeen kyläilemään, ennen kuin itse jatkaa yötöihin. Kävin suihkussa, laittauduin sopivasti, en liikaa, mutta sopivan verran.

Hän tuli... olin aluksi oikein iloinen. Lähdettiin koirien kanssa lenkille ja samalla rupateltiin niitä näitä. Mentiin meille ja hän halusi katsoa kymppiuutiset ja urheiluruudun... ja sen jälkeen jonkun hömppäohjelman, mitä ei oikeasti varmasti muuten katsoisi. Siinä se makoili sohvalla, pää minuun nojaten. Hipsuttelin puoli huolimattomasti sen kylkeä. Odotin, että koska se koskee minua... edes vähän... ei koskenut... mieleni olisi tehnyt mieli pillahtaa itkuun samantien. Miksi se tulee mun luo, jos ei kuitenkaan halua??? MIKSI!!!!

Hän vaihtoi vaatteet työasuun, kävin halaamassa ja näykkäsin hieman olkapäästä "äläpäs ala siinä riehumaan" oli ainoa reagointi asiaan. Vedettyään ulkovaatteet päälle, hän huuteli minua halaamaan... vissiin velvollisuuden tunteesta... tai säälistä kenties?! Yhtä ainutta suudelmaa en ole saanut spontaanisti viime aikoina. En nytkään, kun hän lähti. Ei elettäkään siihen suuntaan...

Miksi en vain osaa myöntää totuutta? Miksi en pysty unohtamaan ja jatkamaan eteenpäin. Yhä uudestaan ja uudestaan sovimme yhteisistä lenkkireissuista ja muista... vaikka selvästikään hän ei välitä. Tiedän kyllä, mikä on väistämätön. Kaipaan häntä kuitenkin ja kerta toisensa jälkeen itken oven mennessä hänen perässään kiinni. En siksi, että hän lähti vaan siksi, että sitä leikkisää intohimoa ei tunnu olevan hänen puolellaan. Pitäis vain face the facts... kun saisi jostain tukea ja voimaa tehdä se...

Hänen autonsa lähdettyä pihasta itkin ääneen... itkin niin kauan, että oksensin...sattuu...

Ja kun minä haluaisin vain sitä hellyyttä, en vaadi edes sitoutumaan. Kunhan vain nautittaisiin hetkestä...